»Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!» huokasi Hanna pehmeällä äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.
»Onhan se», jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä.—»Vaan sinne se nyt jääpi.»
Keskitalo vilkasi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.
»Sinne jäi!» sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. »Vaan minä puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!»
Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.
»Painetaan vaan eteenpäin, päivä kuluu!» puheli Keskitalo hilpeästi. »Hei-hei, Heipparinna!» Hän huiskautti erästä lehmää piiskallaan. »Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää—juokses Kalle!»
Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä pyyhkäsi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.
Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo, torppa tai mökki.
Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.