»Karoliina lähetti vain terveisiä—jäätiin niin jälkeen», sanoi Uutela jotain puhuakseen.
»Kiitoksia vain.»
Lehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.
»Aina tuonne saakka roiskunut!» valitteli Helka itkunsekaisella äänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.
»Hullu tyttö!» teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.
Samassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.
»Senkin on paha olla—Mikko!» lohdutteli Helka.
Keskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.
»Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian saat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!» lasketti hän tahallaan hiukan karkearakeisesti.
Mutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut mielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon rakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka—niin he tunsivat.