»Jumalan haltuun nyt vaan!»
»Samalla tapaa!»
Sisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen kerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen tähden.—Niin he erosivat.
»Kun aivan unohdin!» huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin salavihkaa pienen mytyn veljen käteen.
Uutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi sisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.
Yksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.
Toiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.
Tie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten kauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä sellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut etäiseen iäisyyteen.
Hän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut lokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä rapakossa.