»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja kysyi kahdenkeskisen hiljaa:
»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»
»Niinhän minä...»
»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä. »Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla. Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin rinnatusten, silloin minä olin—äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»
Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:
»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»
»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin hoksanneen.—Niin, silloin minä jumal'aut...»
»Älä kiroo!» ehätti sisar.
»Se on minun asiani!—Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille kuka on äpärä ja renki!»
Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.