8.
Joulu tuli paksulumisena ja leutona.
Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.
He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön talo tuntua tyhjältä.
Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua, kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat, syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä, hiljaisella äänellä.
Ne olivat onnellisia hetkiä.
Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?
Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana heidän elämäänsä.
Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä. Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.
Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.