Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus joutuivat vastakkain—enimmäkseen naurussasuin.
Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä—lasten kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka» kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.
Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä, heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.
»Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana soittavat kuin mitkäkin pelimannit.»
»Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille tuppaavat!»
»No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää syödä.»
Kaikki nauroivat—se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.
Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista maltaista.