»Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?» kysyi taas mies.—»Tottahan mies vaimolleen puhuu?»
»Ei, en tiedä», vakuutti emäntä itkusilmin. »Minä olen odottanut viikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.»
»Kyllä minä tiedän», huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan avainta uhkaavasti kädessään.
Keskitalon valtasi hätä: »Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat ruislaarissa?»
»Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!» huusi tytär yhä kovemmalla äänellä. »Mutta sanokoon itse.»
»Se ei ole totta!» tahtoi Keskitalo huutaa. »Manta varasti ja minä vain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.» Mutta hän ei saanut ääntä esiin, vaikka olisi kuinka koettanut.
Silloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti—Uutelanhan ne rahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa.
»Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut», sanoi Uutela hiljaa. »Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin—koetetaan sopia.»
Keskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta hän ei taaskaan saanut ääntä esiin.
»Aika roisto!» huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita oli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat niin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä.