Hän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja sirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen eteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti:
»Antakaa anteeksi—Jumalakin antaa!—Älkää tehkö pahaa Mantalle—älkää olko isälle vihainen—isä on niin paljon kärsinyt!—Uutela on niin hyvä—Jumala kaikki tietää—kärsikää, kärsikää—Jumala auttaa!»
Mutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi—hän oli kokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä näkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi tartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka olivat jo vuosia sitten sammuneet.
»Sisaresi on portto!» huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin kammottavasti riemuiten että niin oli.
Se sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili:
»Manta on tehnyt syntiä—Manta on huono ihminen—Uutela ei tiedä—Manta ei tahtonut naimisiin—Manta oli niin nuori—Manta itki—minä tiedän—kärsikää, kärsikää!»
Vaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne, jossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku kauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit ikäänkuin vetivät häntä samoille poluille—verisesti kostamaan heille, Keskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen, kunniallisuudelle, koko ihmiselämälle—juuri noilla samoilla aseilla, joilla häntä itseään oli haavotettu.
»Nyt minä menen sen Sohvin luo!» sähisi hän hammastensa välitse itkun ja naurun sekaisella äänellä. »Tehdään nyt äpärälapsia koko talon väki!»
Tyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää tuntenut, ja rupesi vapisemaan.
Uutela jo meni oven luona.