Silloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan käsivarteen:
»Älkää menkö—rakas Uutela—älkää häväiskö—itseänne—sukua—on jo niin paljon häpeätä—Uutela, rakas Uutela.»
»Laske irti!» huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että tyttö vetäytyi polvilleen.
Mutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan takin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan valkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen mielettöminä.
»Armahtakaa!» höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää kätensä Uutelan polvien ympärille. »Uutela—Uutela...»
Sitten kädet äkkiä irtautuivat—lattia kolahti.
Kun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla.
Hänelle tuli hirmuinen hätä.
»Hanna, Hanna!» puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien häntä käsivarttensa varassa.
Tyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on.