11.
Yö oli joutunut.
Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas oli kylmä ja korkea.
Alla lepäsivät autiot hanget.
Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.
Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.
Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta—harmahtavalla hangella juoksi valkeanvirisevä aalto.
Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa huoahteleva metsä.
Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki yksinäinen mies—etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin työnnettyinä.