Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.
»Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja häilyväinen.»
Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.
»Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?»
Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja pysähtyi—hän oli tullut järven päähän.
»Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs minulla on enää siellä tekemistä?»
Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.
»Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla ei ole mitään—eikä ole ketään, joka kaipaisi—Karoliinaa lukuunottamatta...»
Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi—nyt hän sen tunsi, kun oli pysähtynyt.
Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli hän.