Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille laduille.
»Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran äpärän vasten silmiä!» kuohui hän katkerana. »Ja ehkä renkipojankin? Ehkä renkipojan äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!»
Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi—nyt kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.
Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet, vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti—niinkuin hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta.—Nyt tämä!
»Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki hajoaa—toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä olen!»
Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.
»Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita ennen minua—niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?»
Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta ymmärtää. Kelvottomat ihmiset—niin hän päätti—tässä olivat rypeneet synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.
»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan. »Ihminen koettaa ja koettaa parastaan—ja sitten tämmöinen loppu. Tätä vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»
Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli ympärilleen kuin vastausta etsien.