Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää kuin hänen oma sielunsa.
»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt tuonne—hetken päästä tänne—aina niinkuin tuuli heittelee.»— — —
—
Hän lähti jälleen eteenpäin.
»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»
Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.
»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen.—Mitäs ne tämmöisissä asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä—kun se on yksin kannettavakin...»
Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.
»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia—ja nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen minua.—Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»
Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä pieni sivutie nousi rinnettä ylös.