Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään sama.
Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän raskaimpina hetkinään.
Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan huomaan—varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.
»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat», ajatteli hän.
Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.
Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.
Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon, jos entisyys oli kunniallinen?
Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko asian puheeksi.
»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»