Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin—niinkuin rikollinen olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku—puuttui vain ensimäinen sana.
Uutela koetti pakottaa sen sanan esille—hän ikäänkuin pysähtyi katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?
Vaan silloin hän sai itse hämmästyä—nöyryys oli kuin poispyyhkäisty, noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.
»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää syyllisen katse.»
Ja niin hän alkoi taas miettiä.
»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen sekaantumiseksi—ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti järjettömällä ja kauhealla tavalla?»
Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet, tehneet ja tarkottaneet? Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina? Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua hänelle tavattomana epätoivon tekona.
Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia kohtaan—tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen onnettomuuteen sidotut.
Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän tunsi—toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.