Jopa nyt kummia kuulen! Ettäkö nämä meidän salovuokot olisi poikasten mielessä. Leikkiä laskette. Ei salo ruusuja kasva eikä näy metsävuokko loitolle, sammaleesen se piiloutuu. Mihin meidän tytöistä; ei muotoa, ei muutakaan: lyhyen ovat lylleröiset, tuhmat salontytöt tuiretuiset, jotka eivät osaa muuta kuin karjaa metsältä huhuilla, kotipolkuja sipsutella. Ei, talo vaatii oikean naisen. Punaisemmasta talosta noin uljaat pojat omansa ottavat. Niinkuin jo sanoin: ei kasva ruusuja salohongikon keskessä.
ENSIMÄINEN POIKA:
Missäpä sitte! Täällä ne ovat meidän ruusut, kuin maalla mesimarja, punapuola kankahalla. — Vaan turha lienee toivomme; ei usko äiti valkoisia valvattiaan halvan pirttimme iloksi.
EMÄNTÄ:
Sitä en suinkaan tarkoittanut. Jos kelvannevat, ei mulla vastaan.
ISÄNTÄ:
Sama mieli minulla.
EMÄNTÄ:
Vaan kovin ovat vielä nuoria tyttösemme, nuoria ja lapsellisia.