Laulu n:o 2, sävel u:o 2.
Tänne taakse metsämaan
Sydämemme halaa,
Tääll’ on mieli ainiaan
Tänne toivo palaa:
Täällä metsämökissä
On kauniit kultasemme.
Vaikka polku pitkä on
Kivinen ja kaita,
Korpi kolkko, valoton,
Siit’ ei mitään haittaa:
Kultansa kun nähdä saa,
Ei muista matkan vaivaa.
MUMMO:
Vai sitä se tuuli metsän takaa humiseekin. Humiseepa hyvältä puolelta, humiseepa vainen. Jos vanhalla on lupa arvata: kosiomatkalla pojat lienee?
ENSIMÄINEN POIKA:
(Toverilleen): Se vielä puuttui, hyppäsimmepä kauniisti satimeen! Ei ole näemmä onneksi laulaa kaikkein lintujen kuullen. — (Mummolle): Vai tuulen suuntia se vanha äiti tunnustelee. Pikku kysymys: humisiko tuuli niinpäin teidänkin nuorena ollessanne?
MUMMO:
Humisipa tietenkin. Se kuuluu sen tuulen tapoihin. Se niin vienosti hyväilee nuorta poskipäätä. Mutta se tuuli humisee muutakin, ei yksin keväisiä säveleitä, on sillä syksyisetkin äänensä. Se tietää haastella paljon kevätunelmain haihtumisesta, paljon syksyn keltaisista lehdistä, särkyneen onnen muruista. Voisin kertoa niistä teille pienen tositarinan; jos halunnette kuulla. Luulen, ettei se olisi haitaksi tähän aikaan.