Mutta se ei ollutkaan hänelle itselleen pääkysymys — oli muuta, joka ahdisti häntä vielä ankarammin ja josta hänen täytyi saada selvä.
»Ja meidän välimme…?» sai hän vihdoin esiinpuristetuksi. »Täytyykö kaiken loppua tähän? Minä…»
Hän ei saanut enempää sanotuksi, vaan jäi kalpeana ja henkeään pidättäen katsomaan tytön kasvoihin.
Ja hän näki kuinka tyttö värisi ja kamppaili väkevän mielenliikutuksen kanssa, toivon ja epätoivon riehuessa hänen omassa rinnassaan.
»Täytyy», sanoi tyttö lopulta vavahtelevin huulin. »Kaiken täytyy loppua tähän, niinkuin ei koskaan olisi mitään ollutkaan — sillä minä en tahdo tehdä mitään sopimatonta, en ajatuksissa, enkä sanoissa, enkä töissä… Etkä sinä saa koskaan minua muistuttaa siitä, mitä on ollut…»
Hän tunsi kaiken mustenevan silmissään. Hän oli toivonut jotain, ei tiennyt itsekkään mitä, mutta kuitenkin jotain muuta kuin mitä tyttö sanoi.
He olivat nousseet — niinkuin kumpaisellakaan ei olisi enää mitään sanottavaa.
Silloin tyttö tarttui hänen molempiin käsiinsä.
»Sen täytyy olla niin», sanoi hän värähtävällä äänellä. »Mutta jos minä vielä joskus olisin vapaa tekemään oman tahtoni jälkeen, niin sinä tiedät minun ajatukseni… Ei, nyt minun täytyy lähteä!» lisäsi hän hätääntyneenä, puristi hänen käsiään ja vetäytyi taaksepäin.
Mutta hän kääntyi vielä ja puhui kuin huumeissaan: »Ja jos kerran tulisi se päivä, etten minä jaksaisi yksin, vaan tarvitsisin apua, niin sinä tiedät ettei minulla ole ollut ketään muuta ystävää, eikä tule — ja jos sinä tarvitsisit…» tyttö purskahti itkuun puristaen hänet kiihkeästi itseään vasten.