Mutta se kevät oli kirkas kuin hopea ja se kesä lämmin kuin kulta, ja molempien talojen välisellä pellonmäellä kasvava iänikuinen pihlaja kuuli sinä kesänä kuiskauksia, jotka saivat sen vanhan sydämen sykähtelemään.
Kuinka suloista onkaan rakkaus, kun se on salaista — kun sitä uskaltaa vain hiipien lähetä ja siitä vain kuiskaten puhua ja ainoana uskottuna on vanha puu, joka ei kieli.
* * * * *
Syksyllä se tapahtui — se, jota hän oli vaistomaisesti pelännyt ja joka oli levännyt tummana pilkkuna tytönkin katseen pohjalla, vaikkei kumpainenkaan ollut uskaltanut siitä koskaan puhua.
Tytön vanhemmat saivat asiasta vihiä ja se selvitettiin rutosti. »Heikkilänkö isännäksi renki? Olisivat he luulleet Heikkilän tyttärellä olevan sen verran oman arvon tuntoa ja kunnioitusta vanhempiaan ja sukuaan kohtaan! Eikö hän, ainoa lapsi, ymmärtänyt, että nyt oli sukutalosta kysymys?»
Tyttö itki ja rukoili ja hän itse oli kuin järjiltään. Mutta he ymmärsivät, että heidän täytyi taipua, sillä he eivät tunteneet ainoatakaan esimerkkiä, että rakkaudelle olisi annettu isännänvaltakirja tällaisissa tapauksissa. Sitäpaitsi tämä oli ainoa kerta, kun tyttö pahotti vanhempiensa mielen, ja se koski heihin kumpaiseenkin kovasti.
* * * * *
Kuinka elävästi hän muisti heidän viimeisen tapaamisensa vanhan pihlajan alla — muisti, ja kuitenkin kaikki sen-iltainen oli kuin epäselvää humua. Hänen kurkkuaan kuristi ajatellessa, että se olisi viimeinen kerta. Entä tytön kohtalo — hänen kuuliaisiinsa oli vain muutama päivä.
»Mutta kuinka sinä voit elää hänen kanssaan?» kysyi hän tuskaisena.
»Sitä minä en vielä tiedä — sitä minä en totisesti tiedä», vaikeroi tyttö käsiään rutistaen.