Siltä näytti.
II.
Maaliskuun kuutamo asteli hohtavalla keväthangella ja kurkisti pienen, yksinäisen mökin ikkunasta sisään.
Mökin asukas ei ollut vielä makuulla, vaikka lamppu oli ollut jo aikoja sammutettu, vaan istui täysissä pukeissa ikkunanpielessä, päätään käsivarteen varaten.
»Terve, Väliportin Matti!» virkkoi kuu tuttavallisesti. »Mitäs siinä nyt noin toimessasi valvot…?»
Mutta mies ei kuullut eikä nähnyt mitään, istui vain yhä ajatuksissaan — kuun katsellessa miettiväisenä hänen päätään, joka oli jo keskeltä paljas, ja hänen laihoja, kuivettuneita kasvojaan, joilla näkyivät elämän kovat sormenkosketukset.
Hän oli istunut tuollalailla pitkän aikaa, vaikka puoliyö läheni. Oli aikonut mennä ulos, mutta jäänytkin istumaan ja miettimään, sillä hän suunnitteli semmoista, jota ei ollut koskaan ennen tehnyt, mutta joka ikäänkuin pohjautui ennenkulettuun elämäntaipaleeseen.
Sen taipaleen varrelta kulki nyt hänen editseen kirjavia kuvia, toiset selvempiä, toiset himmeämpiä, ohikiitäviä kuin pilvenhattarat, mutta jokaisessa pisara hänen oman elämänsä mehua.
Se ensimäinen oli kevään lapsi — kauniin, onnellisen kevään.
Hän oli silloin kahdeksantoistavuotias ja palveli renkinä Paavolassa. Ja sinä kevännä hänelle puhkesi rakkaus niin suurena ja valtavana, että hän tuskin uskoi sitä itsekkään todeksi ja ikäänkuin vaistomaisesti aavisti, että sen täytyisi särkyä. Sillä se onni, joka hänelle hymyili, oli liian suuri ollakseen pysyväinen.