Ja nyt nähtiin se kumma, että isäntä pysyttäysi koko ajan täysin selvänä, kertoen tuon tuostakin vavahtelevalla äänellä kuinka hän heräsi valitukseen ja voihkinaan j.n.e. Ihmiset miltei unohtivat entisen vastenmielisyytensä ja tunsivat jonkinlaista säälintapaista miestä kohtaan, johon tapaus näytti tehneen niin syvän vaikutuksen. Emäntä kaikesta päättäen, arvelivat he, antoi kuolemallaan hänelle kestävämmän ojennuksen kuin koskaan elonsa päivinä.
Poikaa ei näkynyt hautajaisissa — hänen olinpaikkansa ei ollut kenenkään tietona.
Mutta maahanpaniaiset olivat tuskin ohi, kun Heikkilästä alkoi taasen kuulua kummia.
Niinkuin vanhat salaperäiset voimat olisivat yhtäkkiä manautuneet esille.
Taas heilui ruoska Heikkilän tanhualla, taas kuului hihkaisuja ja hevonen laukkasi vaahdossaan.
Isäntä oli kuin pirultariivattu — aivankuin hänen sukunsa entiset juopot, markkinankävijät ja yltiöpäät olisivat alkaneet kummitella hänen hahmossaan. Aamupäivällä hän saattoi juoda kaupungissa, puolenpäivän aikaan jossakin kievarissa, illalla toisessa ja yöllä kolmannessa. Kotona hän kävi ainoastaan silloin tällöin hevosta vaihtamassa ja palvelijoita kiusaamassa kaikenmoisilla pirullisuuksilla, joita ainoastaan juopon aivot saattavat keksiä. Tai hän karautti pihalle reki täynnä renttuja ja pani toimeen hurjat juomingit. Silloin hän saattoi komentaa haarikat pöytään ja täyttää ne reunojaan myöten rommilla. Hetkinen, ja hän sai päähänsä että heidän piti syödä. Ei muuta kuin lammas karsinasta, se sydänyönä kokonaisena muuripataan ja sellaisena pöytään, jonka ympärillä urhot sitte mässäsivät. Mutta kesken kaiken hän saattoi kiljahtaa kuin hullu, nousta silmät pyöreinä pöydästä ja läimiä ruoskalla ympärilleen, höpistä käsittämättömiä sanoja, rynnätä ulos ja ajaa karkuuttaa huutaen ja ulvoen tiehensä.
Hän ei ainoastaan juonut, vaan räiski muutenkin minkä kerkesi. Ravintoloissa hän huimi ruoskallaan ikkunoita sirpaleiksi ja laseja ja posliineja pöydiltä lattiaan. Kaikesta näkyi että hän oli päättänyt hankkia korvausta puolitoistakymmenvuotisesta paastostaan ja hävittää Heikkilän nurkkakiviään myöten.
Ihmiset katselivat tuota hävityksen kauhistusta kylmät väreet selkäpiissään. Se ei oikeastaan heitä ihmetyttänyt, päinvastoin tuntui miltei luonnolliselta että tuo juopporenttu nyt riehui tuhon ruoska kädessään — nyt kun este oli poissa.
Mutta niinkö piti Heikkilän, emäntävainajan silmäterän, hävitä? Eräiden mielestä siinä oli muutakin kuin pelkkää juopon hurjistelemista. Vanha salaperäisyyden sumu ei ollut vieläkään hälvennyt Heikkilän ympäriltä, mutta sen ydin oli heidän mielestään selvä — se oli kaikesta päättäen ollut taistelua talosta, ties Jumala kuinka ankaraa ja hellittämätöntä. Kaikki kokonaisuutena katsottuna esiintyi tuo parin vuosikymmenen taival vastakkaisten voimien kamppailuna talon ylivallasta — nykyinenkin oli vain sen jatkoa.
Oliko toinen jo kokonaan poistunut temmellyskentältä ja jättänyt toisen voittajaksi? Hävityksen voimako se tässä viimeisen sanan sanoi?