Kaikki ymmärsivät että jotain erikoista oli tapahtunut tai tapahtumaisillaan — tanssijat alkoivat painautua joukolla Heikkilään.

Isäntä vei tulijat suoraan emännän kamariin.

Siellä makasi talon valtiatar yöpukeissa vuoteellaan — kyljellään, kasvot huoneeseen päin käännettyinä, mutta kalpeana ja molemmat kädet rinnan alla, ikäänkuin sydänalaansa painaen. Nyt kertoi isäntä — ääni täristen ja silmät kauhusta pyöreinä — kuinka hän oli kamarissaan herännyt äänekkääseen valitukseen ja voihkinaan, luullut sen ensin kuuluvan ulkoa ja arvellut talkoomiehiä olevan liikkeellä, mutta vihdoin hoksannut että se tulikin emännän kamarista, rientänyt tuvan kautta sisään, nähnyt hänen vielä likistävän sydänalaansa, ja äännähtävän — sitte painuvan sanattomaksi. Hän, isäntä, pelästyi niin, ettei uskaltanut edes sormellaan kajota, vaan riensi suoraapäätä tanssipaikkaan.

Pelästynyt hän todella olikin, vavisten joka luusolmustaan. Sama kaamea tunne valtasi katsojatkin. Jokainen ymmärsi että emäntä oli saanut äkillisen »kohtauksen» — sellaisia tapauksia oli ennenkin nähty — ja että se oli tapahtunut tuokio takaperin, sillä ruumis oli vielä lämmin.

Syrjäiset poistuivat syvä apea mielessään ja talon omat naiset ryhtyivät ruumista pesemään. Isäntä oli koko ajan mukana, nostellen ja autellen, kannattaen päätä kun hiuksia kammattiin j.n.e. — yhä kalpeana ja värisevänä, mutta auliina ja huomaavaisena. Palvelijat suorastaan ihmettelivät kuinka hänkin osasi kerran olla ihmisiksi.

* * * * *

Tuskin milloinkaan on vainajan luona käynyt niin paljon katsojia kuin nyt Heikkilässä — aina kirkkoherrasta ja nimismiehestä alkaen. Kuolonsanoma oli yllättänyt niin äkkiä ja Heikkilän emäntä oli ollut tavallista merkillisempi ilmiö — salaperäinen ja kummallinen, mutta kaikkien kunnioittama. He olivat seisoneet kuin varjokuvien edessä, nähneet hämäriä, ohikiitäviä katkelmia, aavistaneet kokonaisuuden piirteitä ja niiden takana syvää ja selittämätöntä, joka kerran selviäisi. Mutta nyt oli kaikki lukittu tuonen murtamattomalla sinetillä. Näytti niinkuin ihmiset eivät olisi tahtoneet näkemättään uskoa, että edes kuolema voisi sellaista omanvoiman ihmistä tavallisilla keinoilla lannistaa.

Mutta lannistettu hän oli, leväten kauniina ja rauhallisena laudallaan — se pieni kulmien rutistus, kuolonkamppauksen sormenjälki, joka näkyi silmien välissä, sekin vain kohotti hänen ankaraa arvokkuuttaan.

* * * * *

Hautajaiset olivat suuret ja komeat, niinkuin sellaisen talon ja sellaisen vainajan arvolle sopi.