Seuraavana aamuna ilmautui sekä äiti että poika pyhävaatteissaan tupaan. Väki näki heidän astuvan piennarpolkua alas rantaan ja soutavan ruuhella joen poikki — vähää alempana, joen polvekkeessa, häämötti pappila koivujen keskellä.
Sitte painui kaikki entisille teloilleen.
Ketään ei ihmetyttänyt, että isäntä taasen pysytteli pitkät ajat kamarissaan, eikä liioin sekään, että hän nyt näytti entistä raihnaisemmalta, jopa unohti miltei kokonaan kokkapuheensakin.
Pojasta tiedettiin kesällä kertoa, että hän oli käynyt vakavaksi kuin vanha mies. Ja syyskesällä hän katosi kokonaan talosta. Emäntä itse oli kyydissä ja viipyi sillä matkalla kolme päivää.
»Jo hän ennätti nähdä, mitä kotona nähtävää olikin», kuului lyhyt selitys.
Vielä kerran antoi Heikkilä itsestään puheenaihetta — yllätyksenä tällä kertaa, niinkuin usein ennenkin.
Talossa kävi kuolema vieraana.
Joulu oli juhlittu ja Heikkilän lähimmässä naapurissa, kylän sepällä, oli paraikaa puutalkoot. Sen jatkoksi olivat nuoret hommanneet jonkunlaiset »Jussinpäivä-tanssit», joihin Heikkilänkin palvelijat olivat viimeistä myöten vetäytyneet.
Silloin, polkan paraillaan pauhatessa, riuhtaistaan tanssituvan ovi äkkiä auki ja ovensuuhun ilmestyy Heikkilän isäntä — puolipukeissa, silmät pyöreinä, kauhu kasvoillaan.
»Jos Heikkilän väki tulisi heti kotiin!» Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaan katosi saman tien.