Heikkilästä ei kuulunut vuosikausiin ainoatakaan selvää rattaan rasahdusta, vain jonkunlaista humua, joka ikäänkuin väreili koko talon ympärillä ja hiipi salaperäisenä kaikuna kaikkien sen toimien pohjalla, mutta jonka oikeasta olemuksesta ei kukaan ollut täysin selvillä.
Arvotuksen keskuksena oli emäntä.
Hän oli pitkä, lujapiirteinen nainen ja hänen koko olemuksessaan oli jotain suoran hyvää ja avonaista jokaista kohtaan. Mutta ainoastaan määrättyyn rajaan saakka — ken sen yli astui, hän sai katua.
Jotkut olivat yrittäneet.
Eräät lapsuudentoverit eivät malttaneet olla hänen avioliittonsa alkuaikoina utelematta jotain kahdenkeskistä, oliko hän onnellinen ynnä muuta siihen suuntaan. Mutta silloin tuo ennen niin lempeä ja ystävällinen Heikkilän Anni jäykistyi kuin kiveksi ja loi sanaa sanomatta kysyjään sellaisen katseen, että tämä tunsi puhuneensa sopimattomia ja ikäänkuin anteeksipyytäen käänsi jutun toisaanne.
Nauhankaupustelijat ja sen semmoiset talossakävijät koettivat niinikään onneaan — kautta rantain tietysti. Mutta he ennättivät tuskin suutaan suipistaa, kun jo näkivät emännän edessään niin kylmän läpitunkevana, etteivät tienneet millaisin kielenpyörähdyksin ovesta puikahtaisivat.
Merkillisintä oli etteivät palvelijatkaan tienneet mitään — ikäänkuin hekin olisivat Heikkilän kynnyksen yli astuessaan vannoutuneet ainaiseen vaitioloon. Kiellettiinkö heitä puhumasta? Ei — he vaan eivät muka mitään tienneet. »Isäntä nyt on sellainen kuin on, niinkuin jokainen näkee, ja emännän vertaista saa hakea seitsemästä pitäjästä — niinkuin jokainen näkee.» Siinä kaikki. Tunsivatko he samaa kuin muutkin — emännän kylmänsalaperäisen arvokkuuden äänetöntä vaateliaisuutta, joka sitoi kielenkannan? Vai mikä se oikein oli, joka kietoi kaiken tätä taloa koskevan läpitunkemattomaan hämärään?
Selvää kuitenkin oli että sen pohjalla virtasi syviä vesiä ja sen seinien sisällä kamppaili väkeviä voimia — siitä oli nähty eräitä, joskin harvoja vaahdonpirskeitä, jotka antoivat aikoinaan paljonkin puheenaihetta.
* * * * *
Emäntä oli sen talon ainoa tytär ja joutui aivan nuorena naimisiin. Silloin, heti häiden jälkeen, tapahtui hänessä ensimäinen kaikkien silmään pistävä muutos — hilpeä, avomielinen tyttö muuttui yhtäkkiä vakavaksi ja umpimieliseksi. Se oli sitäkin ihmeellisempää, kun hilpeys ja avomielisyys kuului aivan sukuun, niin että Heikkilän naiset olivat ikimuistoisista ajoista olleet vielä kuuden-, seitsemänkymmenen vuotisina yhtä hilpeitä kuin enimmät kuusitoistavuotiaina.