Ilma oli arveluita täynnä. Olivatko vanhemmat pakottaneet hänet vasten tahtoaan naimisiin? Siitä ei kellään ollut aavistustakaan, eikä se ollut edes käsitettävää, sillä nuori isäntä oli isoisena ja rikkaana pidetystä suvusta hänkin, vaikka hiukan toisenluontoisesta kuin heikkiläiset itse. Oliko hänellä ollut joku nuoruudenrakastettu, joka yhä kummitteli mielessä? Sekään ei ollut mahdollista, sillä sellaiset asiat eivät säily salaisuutena. Oliko nuorten väli huono? Siitä ei ollut mitään todistuksia — ainoa, mitä tiedettiin, oli että nuoressa emännässä oli tapahtunut kummallinen muutos, että kaikki oli hänessä ikäänkuin harmaaseen pilveen kietoutunut.
Kerran sentään välähti ilon pilkahduskin — lapsen syntyessä. Se oli poika ja se levitti ikäänkuin lämmintä päiväpaistetta nuoren emännän elämään. Mutta sitä kesti vain lyhyen aamurupeeman — sen jälkeen painui kaikki taasen harmaaseen.
Sitten sattui talossa pieniä muutoksia. Vanha isäntä kuoli, ja eräitä viikkoja myöhemmin hänen vaimonsakin — senkin sanottiin kuuluvan sukuun, että Heikkilän naisista ei kukaan elä kauan miehensä jälkeen.
Ja nyt nähtiin se kumma, että talon ohjaksiin tarttuneessa nuoressa isännässäkin tapahtui muutos. Mikään raataja hän ei ollut koskaankaan ollut, olihan vain pistäytynyt silloin tällöin kiireisimmissä ulkotöissä, mutta muuten kuluttanut päivänsä paraastaan nikartelussa ja sen semmoisissa sisäaskareissa. Nyt, isännäksi päästyään, hän heitti työpuuhat kokonaan miesten varaan, kehuskellen vain mitä kaikkea hän aikoi tehdä, mitä uutismaita raivata ja uusia rakennuksia rakentaa — hän aikoi kerta kaikkiaan »reilata Heikkilän uuteen uskoon.» Itse asiassa hän alkoi »reilata» läheisessä kievarissa, raivaten olutpullojen suilta tulppia ja rakennellen siihen aikaan uutukaisesta muotijuomasta, rommista, höyryäviä laseja.
Kaupunkimatkat niinikään tihenivät ja tuo ennen niin siivo, vähäpuheinen mies palasi nyt kotiin vasta iltamyöhällä, hurjaa karkua ajaen, käännekohdissa ja kyläpaikoissa kimeästi hihkaisten ja nahkasiimaista ruoskaa ilmassa heilutellen. »Ilmetty isänsä, vaikka paljoa hullumpi!» huudahtivat ihmiset päätään pudistaen, sillä virmat hevoset olivat olleet miespolvia suvun tunnuksena ja nahkaruoska oli kulkenut kuin perintövaltikkana jo kahdessa polvessa — suvun silloisen pään, hurjan markkinainkävijän muistona. Ja aivan samoin kuin nyt poika oli ukkolautamieskin aikoinaan hihkunut ja juonut viinaa kuin laho puu, vaikkei kuitenkaan koskaan jalkoja altaan eikä jonkunlaista lautamiehenryhtiä käytöksestään. Pojassa olivat kaikki suvun tunnusmerkit äkkiä versoneet — saamatta oli jäänyt vain tuo korskea ryhti, joka piti entisten edustajien selkärankaa jäykkänä.
Jotkut olivat nyt ymmärtävinään emännän aikaisemman muutoksen — hänellä lienee ollut jonkunlainen aavistuksentapainen pelko että näin tulisi käymään. Vaikkei puuttunut niitäkään, jotka arvelivat isännän ruvenneen juomaan sentähden, että emäntä oli sellainen.
Emäntä itse muuttui näinä aikoina entistäkin umpimielisemmäksi. Häneltä tuskin sai sanaa vastaukseksi ja hänen suurissa sinisissä silmissään näkyi tuskainen, hätääntynyt ilme, ikäänkuin hän olisi kysellyt koko maailmalta mitä hänen nyt piti tehdä.
* * * * *
Silloin sattui peräkkäin pari tapausta, joilla oli ratkaiseva vaikutus
Heikkilän vastaiseen elämään.
Isäntä saapui eräänä iltana tavallista hurjemmalla tuulella kotiin. Uusi punaisella varsinauhalla koristettu ruoska vilahteli jo kaukaa ja hän ajoi pihalle niin rajusti, että toinen portinpylväs kaatui romahtaen ja hevonen siitä peljästyneenä laukkasi muutamia kertoja pihatanhuan ympäri. Juopunut tuosta äimistyi ja suuntasi hevosen suoraan tallin seinää kohti, jota vasten se syöksyi jotta polvet ja aisat kolahtivat. Nyt alkoi rangaistus. Ruoska läjahteli ja värisevä eläin hyppi sen pakottamana korkealle seinää vasten, jotta kavioiden irrottamia sälöjä sinkoili ympäri.