Samassa näkyi emäntä portailla.
»Jätä syytön eläin rauhaan!» kuului värähtävä ääni ja hän astui pihalle isäntää kohti.
Puhuteltu vilkaisi kuin salaiskun saanut olkansa yli, hyppäsi kärryiltä alas, jätti hevosen paikkaansa ja riensi huojuvin askelin emäntää kohti.
»Kyllä minä, piru vie, opetan ämmätkin tanssimaan!» karjaisi hän lähelle päästyään ja iski ruoskallaan emännän olkapäähän. Toinen sivallus sattui kasvoihin — korvan juuresta alkoi tihkua punaista.
Silloin ryntäsi piha-aidan vieritse kulkevalta kylätieltä pari miestä kiireisesti tanhualle — he olivat niityltä palaavia naapuritalon heinämiehiä, jotka olivat juuri sattuneet paikalle eivätkä voineet malttaa mieltään inhottavaa kohtausta katsellessaan.
»Antakaa olla! En tarvitse vielä vieraan apua — en kenenkään apua!» kuului emännän ääni niin kylmän pidättävänä, että miehet ehdottomasti pysähtyivät.
Raaka mies silmäili katselijoihin. »Sopii vaan tulla, kaupungintuliaisille — kyllä tästä riittää naapurillekin!» huusi hän ilkkuen. Ruoskanläjähdykset alkoivat taasen läiskyä.
Mutta emäntä seisoi kuin patsas paikallaan — hievahtamatta, kasvoja väräyttämättä. Se oli niin kummallista, ettei heinäväki voinut jatkaa matkaansa eikä vastoin kieltoa apuunkaan mennä.
»Huomenna lisää, jos tarvitaan!» sanoi ruoskija, lyöden vielä viimeisen kerran ja astellen sitten toinen käsi mahtavassa puuskassa, toisessa ilkamoiden ruoskaa kylätielle päin viuhutellen, portaille ja sivaltaen vielä ohimennessään toisesta kuistinikkunasta lasit helähtäen alas.
Mutta emäntä seisoi yhä liikahtamatta keskellä pihaa — niinkuin hän ei olisi ollut oikein selvillä mitä oli tapahtunut. Ja jäi yhä seisomaan heinäväen lähtiessä päätään pudistellen ja hiljaa puhellen tiehensä.