Kului pari päivää — Heikkilästä ei kuulunut hiiren hiiskausta, kaikki näytti tasaantuneen ennalleen.
Mutta kolmantena päivänä tapahtui odottamatonta.
Oli syöty murkina ja koko heinäväki lojui pihalla aamiaisleposillaan — isäntäkin oli ilmestynyt joukkoon paksuja juoponsukkeluuksiaan lasketellen. Emäntä yksin oli puuhassa, mitaten paraikaa aitassa jyviä muutaman heinäntekijän vaimolle.
Silloin aitan ovi avautuu ja emäntä astelee heinäväkeä kohti — niinkuin hänellä olisi jotain asiaa.
»Uudenaikaisia jyviä nyt Heikkilän pelloissa kasvaakin!» kuuluu vihlovanvärisevä ääni ja hän kohottaa korkealle ilmaan piilossa kantamansa suurehkon läkkileilin. »Vaan kun ei vanhan isännän tekemät laarit ole sellaisia varten, niin niitä ei säilytetä, ei nyt eikä vasta!» Ja ennenkuin kukaan on ennättänyt edes oivaltaa mistä on kysymys, on hän asettanut leilin halkovajan edessä seisovalle veistotukille ja temmannut sen vieressä olevan kirveen — kirves kohoutuu ja painuu ja punainen rommi räiskähtää pitkin pihaa.
»Perkele!» Isäntä on hypähtänyt kasvot mustana ylös ja juoksee nyrkki ojona emäntää kohti.
Kaikki ovat kuin ukkosen iskemät. Talon pieni poika, joka on juoksennellut leikkien pihalla ja juuri sattunut äitinsä läheisyyteen, pudottaa säikähdyksissään leikkitoverinsa — isän punanauhaisen ruoskan — maahan ja juoksee itkien miesten luo.
Nainen näkee tuon kaiken, tempaa äkkiä ruoskan käteensä ja asettuu uhkaavaan asentoon. »Pysy loitolla!» huutaa hän lähenevälle miehelle säkenöivin silmin.
Ruoskanläjähdys! Mies kiroo, nostaa toisen kätensä kasvojensa suojaksi ja ryntää uudelleen.
»Pysy loitolla, rommi- ja ruoskarenttu!» kuuluu taasen ja ruoska iskeytyy elämän ja kuoleman voimien vimmalla miehen hartioihin, niin että hän vetäytyy kiljahtaen takaperin. Seisoo silmänräpäyksen kuin pyörtynyt, vilkaisee jälleenkohotettuun ruoskaan, sitten hätäisesti heinäväkeen, josta osa on noussut seisoalleen, ja lähtee lopulta nolona, pää nuupallaan ja kädet hervottomina sivuilla tupaa kohti hiipimään.