Mutta emäntä astuu uudelleen veistotukin luo ja katkoo ruoskan siimoineen kirveellä pienen pieniksi palasiksi — niinkuin sen jokainoassa tuumassa eläisi onnettomuudensiemen, joka hänen täytyy tuhota.
Heinäväki tuijottaa ällistyneenä.
»Ja nyt niitylle!» kuuluu luja, käskevä ääni. »Kyllä olettekin näinä vuosina ruoka-aikoja pitäneet.»
Jotkut katsovat hämmästyneinä tuohon hentoon, vielä miltei tyttömäiseen emäntään, joka seisoo nyt komentajan ryhti vartalossaan ja käskijän ilme katseessaan heidän edessään — toiset hymähtävät. Muuan puolikasvuinen päiväläispoika, joka yhä loikoo nurmella, ilmaisee käsityksensä uuden käskijän esiintymisestä siten, että vääntäytyy veltosti lyngälleen, siristää toisen silmänsä kiinni ja toisella katsoa tiirottaa hävytön virnistys pulleilla kasvoillaan.
Siunaaman tuokio — emäntä on kapsahtanut pojan eteen, temmannut hänet seisoalle ja ravistelee rintapielistä niin, että pää pyörii keränä.
»Etkö ymmärrä — niitylle!» Ja hän lennättää pojan luotaan sellaisella vimmalla, että tämä tömistää pitkin syöksyaskelin loitos pihalle.
Väki katsoa toljottaa.
»Ja se olen minä, joka tästä päivästä lähtien tässä talossa käsken — niin että sen nyt jokainen tietää!»
Väki on ymmällä, mutta alkaa suoriutua liikkeelle.
* * * * *