Kahteen päivään ei Heikkilästä kuulunut mitään. Isäntää ei kukaan nähnyt edes vilaukselta — hän oli sulkeutunut häpeissään ja harmissaan kamariin.

Mutta toisen päivän jälkeisenä yönä tapahtui taas jotain.

Tuvassa nukkuvat palvelijat havahtuivat siihen, että välikamarin ovi äkkiä aukeni ja tuvan läpi riensi kuin vaalea haamu kiireisesti eteiseen.

Havahtuneet syöksähtivät unisilmin pihanpuoleisiin ikkunoihin.

Ulkona näkyi kärryt tanhualla tallin edessä ja sen ovenpielirenkaaseen sidottuna hevonen, jonka päälle isäntä asetteli paraillaan valjaita.

»Vai niitä maita?» kuului kuistilta päin — peränurkan ikkunasta oli kuuman ilman vuoksi irrotettu toinen puolisko, niin että jokainen sana kuului tupaan. Ja he näkivät emännän rientävän alusvaatteisillaan miltei juoksujalkaa valjastajaa kohti.

Tallin luota kuului karkea kirous, mutta mies jäi hetkiseksi neuvotonna paikalleen.

Emäntä jo läheni, nopein, päättävin askelin — niinkuin näytti suoraan hevosen pääpuolta kohti, isäntään huomiotaan kiinnittämättä.

Silloin katselijat näkivät miehen hypähtävän kuin saalistaan vartioivan otuksen tulijaa vastaan. »Sinä perkeleensikiö!» — oikean jalan kärki vilahti polvea kohti.

Pihalta kuului tukehtunut huudahdus. He näkivät emännän pysähtyvän silmänräpäyksessä ja kohottavan vasenta jalkaansa varpaiden varaan, tuska kasvoillaan, käsivarsia jännittäen ja käsiä nyrkkiin puristaen.