Katselijat valtasi aavistuksensekainen pelko. He näkivät emännän tekevän tuollatavoin vielä pari kertaa, sitten jalka laskeutui kuin koetellen suoraksi maahan — nainen läksi itsepintaisesti päämaaliaan kohti.
Ikkunoistatähystäjät huoahtivat vapautuksen huokauksen.
Mutta mies, joka oli seisonut koko ajan liikkumattomana paikallaan, ikäänkuin havahtui, hiaisi kirahtaen hampaitaan ja syöksähti jälessä, tavottaen toisella kädellään menijän olkapäästä.
Silloin nainen kääntyi, uhkaava lieska silmissään — he syöksyivät kuin kaksi kipenöivää tulenkielekettä toistensa rintapieliin. Tuokio tuimaa nujerrusta molemmin puolin, sitten vaatteenrepeämisen ääni ja emännän paljastuneen olkapään välähdys kesäyön hämyssä — kädet kiertyivät vartaloiden ympäri. Kiertämistä, kaartamista ja vääntämistä, sitten molemmat kaatuivat. Sen jälkeen voi erottaa vain epäselvää myllerrystä, jalkojen ja käsien liikkeitä, valkean ihon välähtelemistä ja kamppailijain viereksimistä toistensa yli, kunnes nainen riistäytyi äkkiä ylös — yläruumiiltaan puolipaljaana, revennyt hiha sivulla riippuen. Mies heittäytyi vikkelästi nelinryömin ja kahmaisi kädellään jälestä juuri kun toinen oli pääsemäisillään, kahmaisi ja sai jalasta kiinni — nainen kaatui ponnettomasti suulleen.
Mutta hän huomasi samassa jotain edessään ruohikossa, teki epätoivoisen liikkeen ja tapasi sen käteensä.
Silmänräpäys — nainen pyörsi hurjana vastustajaansa päin ja katselijat näkivät hänen samassa tuokiossa kohoavan polvilleen miehen niskaan, toisella kädellään painavan hänen päätään ja toisella lyövän käden ympäri kierretyn sitolkkahihnan rengaspäällä minkä kerkesi.
»Ymmärrätkö — tästä pitää — tulla selvä! Sinä et potki — etkä revi — etkä renttuile — et vaikka taittuis! Ja hevosta ei liikuta — ei kukaan — ei minun luvattani — omasi olet juonut!» kuului läähättävä ääni lyöntien keskeltä.
Samassa nainen keikahti nurinniskoin nurmelle. Taas viereksimistä ja kahdenkamppailua — katselijat näkivät kuinka mies tavotti hihnaa joka käänteessä. Mutta nainen ponnisteli epätoivon vimmalla, ja hetkisen päästä he näkivät hänen jälleen miehen hartioilla ja iskevän äskeistäkin hurjemmin.
»Siitä pitää tulla — selvä! — Nyt on talosta kysymys — sanoi isä
— silloin. Niin, nyt se on — kuuletko — nyt on talosta kysymys! —
Sitä ei rommilla — eikä ruoskalla — rakennettu — eikä revitäkkään!
— Heikkilä on minun — ja minä sen pidän — ymmärrätkö?»
Mies väänteli ja ponnisteli. Turhaan! Hetkisen päästä hän alkoi vuoroin kirota, vuoroin ulista ja valittaa, ja lopulta rukoilla armoa. Mutta hän sai kauan rukoilla, ennenkuin toinen vihdoin väsyneenä ja hengästyneenä hellitti.