»Mene kamariisi ja pysy siellä — ruoka kannetaan eteesi! Ja ellei se kelpaa, niin suoriu sinne, mistä olet tullutkin!»
Ja katselijat näkivät kuinka mies laahusti sisään voihkien ja hervottomana kuin märkä rääsy, ja katosi etukamariin.
Jonkun ajan päästä tuli emäntäkin ja riensi tuvan läpi omaan kamariinsa — palvelijat olivat jo vetäytyneet vuoteilleen ja tekeytyivät nukkuviksi. Mutta emännän mentyä he alkoivat kuiskailla.
Silloin hän ilmestyi äkkiä uudelleen ja seisahtui täysissä pukeissa keskelle permantoa.
»Näittekö mitä täällä tapahtui?» kuului tiukka ääni.
»Emme … emme me mitään tiedä», hätäili joku.
»Valehtelet!» helähti permannolta. »Minä näin päitä ikkunassa. Ja minä sanon että jos tästä asiasta kuuluu hiiskaustakaan näiden seinien ulkopuolelle, niin minä pehmitän teidät jokainoan samalla hihnalla!»
Hän seisoi vielä hetkisen paikoillaan, ankarana ja ryhdikkäänä — väestä tuntui niinkuin hän olisi sinä yönä kasvanut päätään pitemmäksi ja ikääntynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi.
* * * * *
Tätä temmellyksen yötä seurasi monta rauhan vuotta.