Jokainen voi huomata, että Heikkilän asioissa tapahtui sinä heinäaikana kokokäänne.
Isäntä oli kuin olemattomiin häipynyt, kuin eläkevaari kamarissaan, luikkien nolona ja salakuiluisena työväen ohi, milloin sattui heitä vastaan pihalla.
Mutta emäntä oli sitä enemmän näkösällä — kaikkialla, joka paikassa. Miehet yrittivät ensi päivinä hymähtelemään, kun hän kyseli heidän töitään ja antoi määräyksiään, mutta määräysten takana oli sekä järkeä että sellaista terästä, joka sai hymähdykset hyytymään.
Uuden kurssin jälkiä alkoi näkyä kaikkialla. Hän lisäsi työväen kaksinkertaiseksi ja vaati kaksinverroin työtä entiseen nähden. Uutismaita raivattiin, kaivettiin ojia ja pantiin aitaa. Komento oli ankara, mutta ruoka oli hyvä, palkka hyvä ja koko touhussa jonkunmoista kummaa ryhtiä, niin että palkolliset ja päiväläiset pian alkoivat pitää kunnianaan kuulua Heikkilän taloon.
Eikä emännän puuhissa ollut ainoastaan ryhtiä, vaan hiukan muutakin. Kylällä kerrottiin että hän oli eräänä päivänä ilmestynyt naapurikartanon konttoriin, pyytänyt nähdä navetat, tallit ja riihet, koetellut työkaluja pellolla ja kolunnut joka kolkan. Pian sen jälkeen nähtiin Heikkilän pelloilla uudenaikaisia muokkausaseita, navetta uusittiin perinpohjin tallia korjattiin j.n.e.
Tuo kaikki antoi paljon puheenaihetta — vielä enemmän isännän ja emännän väliset suhteet. Oliko heidän välillään mitään suhteita ensinkään? Vai oliko toinen vain uusi talonhaltija, toinen eläkkeelle siirtynyt entinen? Siltä näytti — ainakin isäntä näytti vähitellen tottuvan uuteen asemaansa. Kamari tosin oli edelleenkin hänen varsinainen pesänsä, mutta nyt hän jo liikkui silloin tällöin entisissä pikkupuuhissaan ja söi miesten kanssa yhteisessä pöydässä. Mutta sisälliseltä ihmiseltään hän oli kuin kirjotukseton kivipatsas. Saattoi kulua päiviä, jolloin hän ei avannut kertaakaan suutansa; toisinaan sieltä taas tuli — kummallisia kompia ja sutkauksia, joista ei useimmiten tiennyt olivatko ne hullun vai viisaan puheita, mutta jotka saattoivat joskus olla hyvinkin myrkyllisiä. Kaiken tuon päällä lepäsi jonkunlainen kuiva salahymy, joka tuntui miltei pelottavalta, sentähden ettei kukaan tiennyt mitä sen alla piili.
Mutta millä taialla emäntä oli saanut tuon häijynsisuisen miehen tuollalailla lannistetuksi, jopa hänen juomahimonsakin hillityksi, sillä tosiasia oli ettei häntä nyt enää nähty milloinkaan humalassa tai juopotteluretkillä renttuilevan? Se oli niitä Heikkilän salaisuuksia, joita saattoi aavistaa, vaan ei selittää. Jotkut väittivät varmaksi, että isäntä toisinaan tuoksahti väkeville. Mitä se merkitsi? Itse hän ei hommannut juomatavaroita. Hankkiko niitä emäntä, joka nyt ajoi kaikki kaupunkimatkat, ja antoi määräannoksittain? Mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt viinakaupassa tai hänen tuomistensa joukossa sellaisia tavaroita.
Miten tahansa, joka tapauksessa emännän menettely herätti kunnioitusta — että hän ei laskenut taloa häviöön ja että hän teki rentusta ainakin vaarattoman tyhjäntoimittajan — vielä enemmän sen salaperäisen ryhdin vuoksi, jolla hän tuon kaiken suoritti.
Ihmisten ajatukset askaroivat usein hänessä. He näkivät hänen aikaa myöten pyöristyvän ja vihannoituvan, mutta kasvojen lujat piirteet eivät pehminneet. Lapsiin nähden jäi poika ainoaksi — olivatko kaikki hellemmät suhteet puolisoiden välillä katkenneet? Mitä tuo voimakas, luoksepääsemätön nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi? Kaipasiko hän jotain, kärsikinkö ehkä? Tuntuiko hänen elämänsä kaikesta menestyksestä huolimatta yksinäiseltä? Vai oliko hän ehkä hyvinkin tyytyväinen riippumattomaan valtiaan-asemaansa? Ne olivat kysymyksiä, joihin ei kukaan uskaltanut edes viitata — ei ystävyyden, ei osanoton eikä minkään muun tunteen nimessä.
Mutta vuodet vierivät ja ihmiset tottuivat asiain tilaan, heittäen lopulta kaikki hyödyttömät arvailemiset. He näkivät vain että Heikkilän peräsintä ohjasi sama voimakas käsi ja että talo vaurastui vaurastumistaan. Isäntäkin näytti osaansa tyytyväiseltä — tylsine katseineen, salahymyineen ja piikkipäisine pistopuheineen, joista ei kukaan enää loukkaantunut, koska tiedettiin ne hänen ainoaksi huvikseen.