* * * * *
Mutta sitte eräänä kevännä tapahtui taas jotain, joka kiinnitti ihmisten huomion hetkiseksi Heikkilään.
Poika oli sinä vuonna ennättänyt rippikouluikään — oli jo käynytkin koulunsa ja odotti vain ripillepäästöpäivää, joksi oli määrätty helluntai.
Sitä ennen oli häntä varten tehtävä muutamia pieniä ostoksia. Mutta emännälle sattui pahimmoikseen eräitä töitä, joita ei sopinut jättää muiden varaan, niin ettei hänestä ollut kaupunkiin menijäksi.
Silloin isäntä tarjoutui lähtemään pojan seuralaiseksi — hänellä oli hyvää aikaa.
Ehdotus tuntui oudolta, mutta emännällä ei ollut mitään pätevää sitä vastaankaan, sillä isäntä oli jo edellisenä talvenakin tehnyt eräitä kaupunkimatkoja. Tosin vain lankkukuorman ajajana miesten mukana, mutta hän oli käyttäytynyt niin kaikin puolin moitteettomasti, että kaikki luulivat hänen unohtaneen vanhat kujeensa ja alkaneen paikata miehuusvuosiensa mainetta. Isä ja poika lähtivät.
Joutui päivällisaika — kaupunkimiehiä ei kuulunut. Kello iski kaksi, kolme ja neljä — palvelijat huomasivat emännän poskilla punaiset pilkut, mutta näkivät hänen muuten niin tyynenä, kuin ei mitään erikoista olisi ollut kysymyksessä. Itsellään heillä alkoi tuska nousta kurkkuun.
Kello viiden aikana kuului maantieltä räikyvää rattaitten rätinää. Jo kimahti hihkaisu — suuri ja valtava kuin riemuhuuto, ja sen jatkona toinen, lapsellisen kimeä ja ikäänkuin arasteleva. Toinen kärryillä olijoista heilutti punanauhaista ruoskaa, toinen istui etukumarassa, pitäen toisella kädellään istuimenkaiteesta ja huojuen sinne tänne rattaitten heilahdusten mukaan.
Rätinä läheni. Ohjaksennykäisy ja ruoskanläjähdys — he ajoivat täyttä karkua Heikkilän ohitse ja hihkaisivat yhtaikaa juuri talon kohdalla. Piiat seisoivat sydän kurkussa pihalla — muuan joukosta juoksi hengästyneenä tupaan. »Näkikö emäntä —- isäntä ja…»
»Entäs sitte…?»