Tyttö karahti korviaan myöten punaiseksi ja vetäytyi kuin pahanteosta tavattu masentuneena takaisin.
Heikkilänmäeltä voi nähdä kuinka kaupunkimiehet kaarsivat sillan yli ja ajoivat kylän päässä olevaan kievariin. Piiat odottivat joka hetki emännän astuvan ulos ja suuntautuvan kievaria kohti. Mutta mitään ei kuulunut. Sen sijaan hän ilmestyi jonkun ajan kuluttua kuistille ja kysyi eikö talossa enää mitään työtä ole, kun he tuollalailla toljailevat. Itse hän oli aivan entisellään, puhuen tavallisella tyynellä äänellään, ei edes punaisia pilkkuja näkynyt enää poskipäillä. Mutta palvelijat puhuivat kuiskaten ja liikkuivat varpaisillaan — he eivät voineet sille mitään.
Kello yhdeksän aikaan kuului taasen rattaitten rätinää.
»Höm Härmästä, pojat — alamäki ja akka aisoissa!» hihkaisi isäntä portista sisäänajaessaan.
He pysähtyivät keskelle pihaa. Poika pyrki ensinnä alas, mutta horjahti ja kaatui ja jäi siihen nelinryömin makaamaan.
Isäntä rähähti nauramaan, hihkaisi uudelleen, iski ruoskalla hevosta ja ajoi vielä yhden kierroksen pihan ympäri.
Hän oli kuin entisestään kasvanut, korskean ja mahtavan näköinen, silmäillessään ylpeästi ympärilleen.
Emäntä ilmestyi kuistille ja pysähtyi sinne hetkiseksi. Palvelijat olivat kadonneet mikä minnekin, uskaltaen tuskin pielen takaa kurkistaa. Kärryistä laskeutuvan isännän suusta kuului rämähtävä ivanauru, kun hän huomasi emännän kuistilla.
»Kaikki on taas tallella, hih!» kimitti hän kuin kileällä kellolla, vilkuttaen merkitsevästi ruoskaa ilmassa. »Ja kaupanpäälliset myös!» — hän osotti nurmella makaavaa poikaa, nauraa hohottaen selkäpiitä vihlovaa pirullista naurua.
Emäntä läheni — katselijain teki mieli ummistaa silmänsä. Mutta hän kulki kuin omia aikojaan, niinkuin ei olisi nähnytkään isäntää, joka yhä seisoi korskeana ja hajasäärisenä paikallaan, ruoska puuskaan puristetussa toisessa kädessään ja kiiluva voitonriemu punaisilla kasvoillaan — niinkuin hän ei olisi mitään nähnyt eikä kuullut, vaan ainoastaan nauttinut hetken valtavasta huumauksesta.