Kylällä alkoi kulkea outoja kuiskeita — outoja, mutta kuitenkin kuin tuttuja ja odotettuja hänelle. Ja kun hän sitte kerran omin silmin näki, että huhu oli tosi, niin hän tunsi äkkinäisen mielenliikutuksen kuohuntaa rinnassaan, ja kun Heikkilän nuori isäntä oli ajaa karkuuttanut kiljuen hänen ohitsensa, niin hän kääntyi ympäri ja alkoi keskellä tietä heiluttaa vimmatusti hattuaan. Samassa hän häpesi ja painoi hatun päähänsä, mutta tunsi niinkuin heidän kohtalonsa nyt olisivat liitetyt toisiinsa katkeamattomilla siteillä.
* * * * *
Se tapahtui seuraavana kesänä — eräänä kauniina heinäpäivänä, väen palatessa niityltä.
Mies oli juovuksissa ja raivosi kuin hurja, lyöden vaimoaan kerta kerran perään.
Sitä nähdessään hän vasta tunsi mikä hänen oikea suhteensa tuohon mieheen oli — syvä, sammumaton viha! Ja hän tunsi selvää riemun huumausta saadessaan kerrankin syöksyä häneen käsiksi, lyödä ja nujertaa häntä mielin määrin.
Mutta nainen iski väliin.
»En tarvitse vielä vieraan apua» — ja erikoisesti häneen katseensa kiinnittäen: »en kenenkään apua!»
Hän huojui takaperin niinkuin pyörryttävän iskun saanut. Ja sinä hetkenä hän tunsi, ettei hänellä itse asiassa ollutkaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaan ainoastaan naisen.
Mutta nainen työnsi hänet kylmästi takaisin niinkuin vieraan tunkeilijan. Oliko hän »vieras», vai joku muu — joka tapauksessa miehen ruoskaniskut olivat mieluisemmat kuin hänen apunsa. Vai oliko nainen sanonut niin ainoastaan syrjäisten tähden?
Hän odotti — levotonna, kiihkeän epätietoisuuden rintaa raastaessa.