Silloin kerrottiin kuinka nainen lannisti tuon juopon ruoskalla, kuinka hän sulki hänet kamariin ja esti kaikki renttuilemiset — jopa kuiskailtiin että hän itse hankki hänelle salaa väkeviä, koskei mies voinut aivan ilmankaan aikaan tulla.
Hänet valtasi kamala tunne — siis lopultakin »vieras», niinkuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan! Jos tuo nainen olisi ollut »oikea», niin hän olisi antanut tuon rentun juoda itsensä kuoliaaksi, sen parempi mitä pikemmin — itse hän olisi saattanut vaikkapa sekottaa myrkkyä hänen viinoihinsa. Mutta nainen esti ja vaali kuin pientä lasta — tottakai tuo mies oli hänelle rakas!
Mitä varten hän oli nämä vuodet raatanut ja reutonut? Ja kuka oli viitannut johonkin mahdollisuuteen tulevaisuudessa, mutta nyt iski vastaan tapausten luonnollistakin kulkua, jotka näyttivät ikäänkuin rientävän tapahtunutta vääryyttä korjaamaan? Hänessä leimahti kiihkeä katkeruuden ja koston liekki — hän tahtoo näyttää koko maailmalle, että jotain on tapahtunut, ja tuolle ainoalle, joka voi sen ymmärtää, ettei hän ollut unohtanut vanhaa pihlajaa pellonmäellä eikä erästä silmänräpäystä kuun kalpeassa valossa.
* * * * *
Ne olivat elettyjä kysymyksiä — hänelle, tuolle naiselle!
Mitä tuo nainen silloin ajatteli, kun kuuli hänen jättäneen mökkinsä ja kukoistavan viljelyksensä ja kadonneen jäljettömiin? Hän tiesi että siitä puhuttiin ja syytä arvailtiin. Kukaan ei tiennyt — tuo nainen yksin ymmärsi. Mitä hän silloin ajatteli — tunsiko hän pistosta rinnassaan? Kuuliko hän mitä sen jälkeen tapahtui? Kerrottiinko hänelle »Markkina-Matista», kuuluisasta hevosmiehestä, joka kulki kaupungista kaupunkiin, möi, osti ja vaihtoi? Kuuliko hän että hänellä oli hirtehisen onni, että hän ansaitsi satoja, juuri sen vuoksi että hän pani kaikki yhdelle kortille ja että oli aivan samantekevää voittiko hän vai tappasi? Mitä hän silloin ajatteli?
Kerta vuodessa hän kulki itse kuin elävä kysymys hänen ohitseen. Ajoi markkina-aattona heläjävin kelloin kylän läpi — kolme virmaa hevosta kärryjen edessä, kaksi takana juosten, itse kuin ruhtinas keskellä, herroiksi puettuna, ylpeänä ja itsetietoisena. Ja hän pysäytti tahallaan aivan Heikkilän kohdalle maantielle, komensi sen vieressä olevasta mökistä kahvit kärryille ja maksoi setelillä, josta ei takaisin huolinut. Hän ei vilkaissut kertaakaan Heikkilään päin, mutta tunsi kyljessään tuon naisen katseet ikkunasta maantielle. — Mitä hän silloin ajatteli? Tuliko hänelle kiire kamariin, vai aikoiko hän räiskiä piioille että töllistelevät kaikkia maantienkulkijoita?
Markkinaväen kera hän jo taas lähetti terveisiä ja kysymyksiä — varmaan ne perille joutuivat, sillä ne kulkivat kaskuina suusta suuhun. Kuinka hän ajatutti karusellissa kaikkia, jotka lähelle sattuivat. Kuinka hän kutsui kokonaisen torinkolkallisen väkeä ravintolaan, varsinkin kaikki kotipuolen ihmiset, juotti ja syötti mitä millekin maistui. Ja varmaan tuo nainen kuuli senkin, kuinka hän itse ajaa hurautti seurahuoneen pääovesta sisään hevosineen ja kärryineen, jotta pyöräraudat iskivät tulta kivisissä porrasaskelmissa — ajoi suoraan juhlasaliin ja maksoi siitä lystistä satoja markkoja? Mitä hän siitä arveli?
Ja kuuliko tuo nainen että hän ei juonut pisaraakaan? Aivan varmaan hän sen kuuli! Mitä hän siitä ajatteli? Hurja markkinamies, eikä kuitenkaan juo, vaikka kaikenmoiset kuivanmaan kapakalatkin juovat — oliko hänellä siinä suhteessa mitään ajattelemista…?
Ja kuuliko hän korttien läiskettä? Hevosista, kelloista, takeista ja lakeista, kuinka vaan kutakin halutti — vaikka kerjäläisen kanssa maantienojassa. Ymmärsikö hän etteivät ihmiset sillälailla läiski huvikseen, ja ymmärsikö hän mistä hän oikein pelasi?