Mitäpä jos hän rupeisi säästäväiseksi, keräisi rahaa ja ostaisi talon — Heikkilän naapuritalon, sen jossa hän ennen renkinä palveli? Mitä hän silloin sanoisi?
* * * * *
Ihminen on narri! Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä Heikkilän emännän kanssa? Mikä ihmelintu hän oli olevinaan? Nainen, jolla aikoinaan oli letti niinkuin kaikilla tytöillä, ja hame niinkuin kaikilla muillakin, ja istui eräänä keväänä puun alla ja haaveili rakkaudesta, niinkuin kaikki muutkin. Joutui sitten naimisiin juopon miehen kanssa, jota ruokki nyt ryypyillä ja ruoskalla.
Ja tuollaisen letin ja hameen vuoksi hän oli rehkinyt ja räiskinyt — kaikilla on nuoruudenhullutuksensa!
Hän kuulee taasen hevosten hirnuntaa ja rattaitten ratinaa, sateen rapinaa ja tuulen ulvontaa pimeässä syysyössä — ne vievät häntä eteenpäin, yhä eteenpäin, markkinoilta markkinoille, kaupungista kaupunkiin, vuodesta vuoteen…
* * * * *
Eikö häntä hävettänyt — kun hän vihdoin palasi kotikyläänsä, ennen aikojaan vanhentuneena ja kuihtuneena, ankara kolotus käsissä ja jaloissa?
Miksi? Siksikö, ettei hän tullut hevosella ja heläjävillä kelloilla — oliko hän hevosella lähtenyt? Siksikö, että hän oli heikko ja kivuloinen — moni muu olisi hänen matkojensa jälkeen maannut mullat silmillään!
Eikö Heikkilän emäntääkään hävettänyt? Heikkilän emäntä — kuka se oli?
Oh, nyt hän jo muisti — olihan hän kerran tuntenut sellaisenkin tytön!
Vaan mitäpäs häpeämistä siinä oli, ei hän ollut tullut siitä
tuttavuudesta eläkettä pyytämään.
Hän oli kuollut maailmalle ja maailma hänelle — kun hän saisi Väliportin nurmettuneet peltosarat jälleen kasvukuntoon, niin hän olisi eloonsa tyytyväinen.