Vuori oli kaukana pohjoisessa, tuolla puolen niitä laaksoja, joissa Pojan heimokunta oli asunut, ennenkuin kylmä karkotti heidät vähitellen pois, mutta Poika tunsi tien. Hänellä oli ollut lapsuudesta asti tapana joka ilta kurkistella lehtimajasta tuota taivaan rannassa kohoavaa, savua hengittävää punaista tulenkitaa. Hän oli kuullut taruja, miten tuli oli kerran lähtenyt vuoresta pitkänä tulisena kätenä ja hävittänyt metsän peninkulmien alalta; se oli ollut pelon aikaa koko heimolle, jonka oli täytynyt paeta ja piiloutua sammaleihin ja vesilätäköihin, kunnes se siellä ylhäällä vuoressa oli rauhottunut. Mutta viimeisinä, surullisina aikoina, kun heidän oli täytynyt matkustaa yhä kauemma etelään, oli vuori kadonnut näkyvistä ja nyt ei Poika oikein tiennyt millä mielellä se nykyään oli. Pilvet estivät sen huipun näkymästä kauas. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa vuoren rinnettä ylös, alkoi hän aavistaa pahaa. Vuori, jota ei ennen ollut voinut lähestyä kivisateen ja salamoiden suoksi, oli nyt ihmeen hiljaa. Nukkuikohan se? Se ei puhunut ainoallakaan jyrähdyksellä eikä siitä avautunut ainoatakaan tulivirtaa tai hehkuvaa halkeamaa; se lepäsi aivan rauhallisena, se ei pudistellut itseään, ei kieritellyt alas kuumia kiviä, vaan seisoi kylmänä ja tyynenä. Saattaahan se olla vaan väijyksissä eikä Poika oikein mielissään noussut edelleen, mutta toiselta puolen olisi hänen asialleen eduksi, jos vuori suitsuttaisi vähän.
Poika oli jo aikoja sitten sivuuttanut metsä- ja kasvurajan, hän kulki jyrkkää rinnettä, jossa oli kummallisen vääriä, kovettuneita kiviä, joissa saattoi nähdä tulen jälkiä, mutta ne olivat nyt kylmiä ja jäisen veden peittämiä, ne muistuttivat kuolleita hirviöitä ja Pojan mieli alkoi tulla toivottoman masentuneeksi, hän aavisti totuuden.
Iltapuolella saapui Poika huipulle. Matkan jyrkkä loppu-osa kulki mustan, korkean, keltaisen ja sinisen sekalaisilla siruilla peitetyn tuhkan kautta, joka viilteli hänen jalkojansa ja joka oli kylmää, märän lumen peittämää. Poika saapui huipulle, joka oli yhtä kylmä ja sammunut kuin vuorikin, jota hän oli kiivennyt.
Niin, tuo palava vuori oli sammunut. Poika seisoi ylimmän huipun, suuren pyöreän aukon reunalla katsellen alas vuoren ammottavaan kitaan. Se oli kylmä, lunta täynnä. Ja yltympäri lepäsi taivas, syvyydet ja koko maailma autiona.
Poika ei enään koskaan saavuttaisi tulta. Vuoren mahtavaa henkeä ei ollut enään olemassa. Maailma oli sammunut.
Jääkylmänä ja verisin jaloin seisoi Poika kuolleen maan huipulla yksin ja toivottomana.
Pari päivää sitten oli hän matkallaan pohjoista kohti kulkenut rotkon poikki pitkin vanhaa eläinten tietä, jonka sade oli melkein kokonaan hävittänyt. Silloin hän oli pysähtynyt viimeisen kerran, katsonut etelään, mielessä hämärä turha toivo nähdä edes kerran savun kohoavan heimonsa asunnoista. Ja siellä oli puute ja hyljättynä oleminen tehneet hänet rajuksi seisomaan koko maailmaa, kaikkea ja kaikkia vastaan. Hän oli uhmaillen tuskaa alkanut karjua niin että laakso kaikui, karjunut uuden laulun hukkuneelle maalle, uhmalaulun, vastustuslaulun; hän oli näyttänyt hampaitaan, laulanut, uhkaillut, siinä yksin rotkon ääressä seisoessaan edessään tulevaisuus, joka viittasi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kaikki muut elävät olennot olivat lähteneet. Kaiku kantoi hänen huutonsa omine särkyneine äänineen onttona takaisin, niin että hän raivostui yhä enemmän ja oli tulemaisillaan mielipuoleksi. Ja täten täytettyään sielunsa pohjimmaiset sopukat yksinäisyyden autiudella käänsi kasvonsa vasten pohjatuulta, ja kävi kohti talvea. Mutta hän toivoi silloin vielä. Hänen mieleensäkään ei ollut silloin juolahtanut, ettei isien pyhästä vuoresta saisikaan tulta. Olihan tuolla, oli hän miettinyt, vuori, kaiken tulen alku, kaiken ikuinen lämmittäjä ja kuluttaja. Löytyihän toki se pelastus, että voi mennä suorastaan sen suuren tulenhengen luo ja taistellen saada sieltä kipinä elon ylläpitäjäksi ja tämä toivo oli elähyttänyt sydäntä, tämä seikkailu josta riippui onni tai häviö.
Ja nyt hän oli sammuksiin palaneella vuorella. Tulen lähde oli kuivunut. Suuri henki oli kuollut. Poika oli laulanut viimeisen laulunsa. Tässä siis seisoi tulen palvelija tulta vailla, metsätön metsämies.
Ja niin alkoi hänen kulkunsa ihmisenä, alusta alkaen, yksin ja alastonna kylmässä maailmassa.
Äkkijyrkänteen partaalla istui apina irvistellen pitkine keltaisine hampaineen; se oli vanha ihmisapina, joka jostain syystä ei ollutkaan lähtenyt pois muitten seurassa ja joka nyt oli seurannut Poikaa vuorelle. Se istui paleltuneet jalat ja kädet ristissä vavisten kylmästä. Kun Poika huomasi sen, katsoi se häntä viisain, nälkäisin silmin, käänsi sateenkaaren värisen takapuolensa hänelle, juoksi muutamia askelia jyrkännettä alas ja jäi taas istumaan. Poika tähtäsi sen päähän suurella jäämöhkäleellä, mutta osui harhaan; hänen mielensä alkoi tehdä sen sydäntä.