Mihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti itsensä lujasti kiini sen ankkurissa; hän rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä varjelemaan sen lapsen henkeä, jonka hän äsken oli kivulla synnyttänyt; hänen kyyneleidensä lähde avautui jälleen, hän toivoi ihmetyötä, joka pelastaisi hänen lemmikkinsä ja vaipui tässä toivossa voimatonna pään-alaiselleen, jossa keveä uni ummisti hänen silmänsä.
"Ah, että Jumala olisi jo kauan tätä ennen minun antanut päästä hautaani," valitti Elisabetin vanha äiti. "Minä olen syy kaikkeen siihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut."
"Ei, mummo," nyyhki Valdemar, "vaan minä olen syy kaikkeen. Minä rukoilen isääni, kun hän tulee takaisin, että hän ajaa minut pois; sitte minä menen metsään, jossa kotka pienen veli-raukkani on syönyt, ja itken ja suren itseni kuoliaaksi."
"Ei," sanoi pikku Signe, "sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja lentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä."
Elisabet heräsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hän, "ja onko minun poikani pelastunut petolinnun kynsistä? Te vaikenette kaikki," jatkoi hän, "ah, niinpä on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on kuollut saamatta pyhää sakramenttia, tulematta elähytetyksi kristittyin yhteydessä! Oi, ystäväni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun edestä!" Hänen tilansa oli hirmuinen. Lääkärillä, joka heti kutsuttiin, oli suurin levottomuus hänen hengestänsä; sillä yksi juoksetus-puuska seurasi tiheään toistansa.
Pimeä jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset olivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa metsässä oli haettu läpikotasin, mutta ei mitään merkkiä lapsesta keksitty. Kaikkialla, missä kotkan pesä oli, hakkasivat talonpojat sen puun, joka pesää kannatti, ja yli sadan kotkanpojan täytyi hengellään maksaa sen ryöstön, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Akselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sängyn luoksi. "Elä jätä minua, kalleuteni!" sanoi hän, ottaen tuon kalvean liljan käsivarsillensa. "Elä minun, Signesi ja Valdemarin tähden!"
"Pyhä neitsyt on kuullut rukoukseni," kuiskasi Elisabet tuskin kuultavalla äänellä, "ja vaikk'ei minun poikani pyhässä kasteessa tullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minä kuitenkin hänen taivaassa."
"Sinä et saa kuolla!" huusi Akselinpoika, ja hänen kyyneleensä tulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille.
"Minä lähden täältä," vakuutti Elisabet hyvin heikosti, "sinne, missä on huone valmistettu minulle Herran ja Hänen enkelittensä luona. Sinä saat tavata vaimoasi Hänen kunniassansa."