"Se on ryöstetty!" huusi Märta, väännellen käsiänsä; "kotka vei sen kynsissään!"
Epätoivon huudolla kaatui Elisabet hengetönnä maahan.
Märta huusi taas apua, ja muutamia piikoja riensi sisälle ja auttoivat rakastetun rouvan ylös lattialta. Akselinpoika syöksi nyt sisään kokonaan mielettömänä. "Onko se totta?" kysyi hän; "oliko se minun poikani, jota se onneton kotka lennätti kynsissään järven ylitse metsään päin? Minä näin sen kauhean näön; mutta pelastakaa minua, etten tulisi mielettömäksi; sanokaa minulle, oliko se minun lapseni, ainoa poikani!"
"Jumalan pyhä äiti suokoon teille voimaa kestämään sen hirmuisen tapauksen, jalo herra," sanoi Märta, kovasti itkien; "jaa, se on totta; se julma onnettomuus on tapahtunut."
Akselinpoika syöksi nyt ulos, huutaen niin, että se kaikui yli ympäristön: "kaikki minun väkeni pitää kokoontumaan, koko kartanon asukkaat, kaikki kalastajat! Lykätkää veneet vesille! Kuka vaan löytää minun poikani joko kuolleena tahi elävänä, sen minä ruhtinaallisesti palkitsen! Joutukaa!"
Onneton isä riensi järvelle ja heittäysi venheesen. Joukko kansaa seurasi hänen esimerkkiänsä.
Elisabetin äiti heräsi vasta siitä voimattomuudesta, johon kauhistus oli hänen saattanut. Hänen mielentilansa oli hirmuinen, ja hän valitti itseänsä syylliseksi koko onnettomuuteen, koska lapsi oli hänelle uskottu, ja hän oli käskenyt Märtan avaamaan ovea. Hänen täytyi nyt kuitenkin askaroida surkuteltavan tyttärensä kanssa, joka oli aivan tunnotonna ja näköjään lähellä kuolemaa. Paljon ylhäisiä rouvia, jotka olivat läsnä kastamisjuhlaa varten, kiiruhti, kuultuansa kertomuksen tapahtuneesta onnettomuudesta, sisälle ja kantoivat Elisabetin sänkyyn. Vihdoin aukaisi kurja silmänsä ja tuijotti hurjilla silmäyksillä ympärillensä. Koko tapaus oli hänelle kuin ilkeä unelma; mutta läsnä-olijain kyyneleet vakuuttivat kuitenkin hänelle pian sen kauhistavan todellisuuden. Onnettomalla äidillä ei ollut yhtään kyyneltä. Epätoivo kumoutui hänen muutoin niin kauniissa, lempeissä silmissään, ja hänen huulensa vetäytyivät suonenvedon tapaiseen hymyyn. Monta kertaa huusi hän kiivaasti: "Antakaa Valdemarin ja Kristianin viheltää kotkalle! Ehkä se tulee takaisin minun lapseni kanssa, jos ei se jo olisi repinyt sitä viatonta olentoa!"
Tätä olivat molemmat aikaa sitte koettaneet ja kertoneet niin kauan kun näkivät hirmuista petolintua lapsi kynsissä, mutta kaikki oli turhaa. Kotka ei piitannut enää heidän vihellyksestänsä; se riensi saaliinensa kaukana olevaan pesäänsä, repiäksensä sen ruoaksi nälkäisille pojillensa.
Valdemar oli polvillaan rakkaan äidin sängyn jalan juuressa, väänteli käsiänsä ja soimasi itseänsä itkien, että oli murhannut lapsen, koska hän oli kotkan taloon toimittanut.
"Sinä olit viaton ase Kaikkivaltiaan kädessä," sanoi drotsi, lohduttaen; "sillä Hänen tahdostansa ei hivuskarvakaan putoo päästämme eikä varpunen katolta. Elä sure siis, lapseni, vaan usko, että se ryöstetty poika on Herran huostassa yhtä hyvin kotkan kynsissä taivaan ja maan välillä liidellessänsä kuin äitinsä rinnoillakin. Hän voipi vielä, tämä Jumala, joka on turvattomain turma, tuoda lapsen terveenä ja raittiina jälleen hänen syliinsä. Meidän pitää toivoman kaikkea Hänen armostansa!"