"Taikka tiedätkös Knuutti?" jatkoi vaimo miehellensä joka ei virkkanut yhtään sanaa, "me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla nurkassa, koska hän on niin suuri lasten ystävä." Samassa nosti hän heikon lapsen käärittynä hajallisiin ryysyihin, käsivarrellensa. "Ottakaa tämä, rakas herra! Se on minun tyttäreni lapsi katalan huoran sikiö, jonka hän ennen kuolemaansa heitti meidän kaulaamme; minä juuri tänään hautasin hänen. Tahdotteko ottaa tämän sikiön? Pienestä lahjasta meille köyhille raukoille saatte häntä käyttää hyväksenne."
Lapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa Akselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hänen sydämensä oli liiaksi surulla raskautettu, että siellä olisi ollut sijaa muiden kärsimisille. Kuitenkin heitti hän muutamia kultakappaleita pöydälle ja lupasi vanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella hoitaisivat, jonka jälkeen hän riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan.
Mutta kaikki tiedustelut olivat hyödyttömät. Valkea liehuva vaate, jota lintu oli pitänyt kynsissään, oli kentiesi karitsa, jonka se oli ryöstänyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen järveen! Akselinpojan täytyi jättää kaikki toivo, ja Elisabetin mennä liian aikaiseen hautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jäännöksiä, jonka menettämisen tähden hänen sydämensä oli puhennut.
Murheväessä, joka seurasi rakastettua edesmennyttä maahan, näytti kymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hän ei herennyt valittamasta itseänsä syylliseksi tämän äidin kuolemaan. Hautauspäivänä laski hän irti kaikki lintunsa, eikä koskaan enää ryöstänyt minkään elävän olennon vapautta.
Synkkä raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hän ei voinut unhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hän syöksynyt surun syvyyteen, ja keskellä elämänsä kesää oli hänen vähällä rusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hänen teillensä ja kylvi kuolemaa ja hävitystä ympärillensä; sillä drotsi ja hänen puolisonsa elivät ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttärensä jälkeen; suru musersi heidän jalot sydämensä.
Heidän kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta niillä ei enää ollut hänestä mitään arvoa. Kuitenkin koki hän Signen ja Valdemarin tähden käyttää niitä parhaalla tavalla. Hän teki Valdemarin edesmenneen isänsä linnan omistajaksi, ja neljä kaunista ritaritaloa odotti Signen tulevaa miestä morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi tulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellä oli kiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut välttämättömäksi hänen sydämellensä. Molempain hyväin lasten taipumukset näyttivät myös kohtaavan toinen toistansa, niin että kun Valdemar oli 18 ja Signe 12 vuoden vanha, saattoi niitä pitää kahtena rakastuneena, jotka eivät voineet elää ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tällä ijällä karttua, ja kun hän oli ennättänyt viidentoista vuotiaaksi, oli hän maan etevimpiä kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen mielikuvitteissa ja liiteli heidän unelmissansa.
Kaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymättömiä Erikin huonoon hallitukseen. Jos hän oli ollut irstainen ja huikentelevainen Margaretan eläessä, oli hän semmoinen vielä enemmän nyt, kun hänen ei tarvinnut tehdä mitään tiliä käytöksestänsä. Jalon Filippan kyynelet vuotivat salaisesti. Hänen muuttumaton helleytensä ei saattanut voittaa epävakaisen sydäntä, ja moni ylhäisen perhe vihasi Erikkiä heidän tyttäriensä ryöstäjänä ja vietteliänä, ja täytyivät toisinaan vastaan ottaa hänen himojensa uhrit sekä heidän lapsensa, kun ne eivät enää voineet miellyttää tuota ruunattua hekumoitsijaa.
Akselinpoika olisi jo aikoja sitte jättänyt sen Väkivaltaisuuden ikeessä huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hänen suuresti rakastettu synnyinmaansa, joka sen lisäksi vielä oli poveensa sulkenut hänen kalliin Elisabetinsä maalliset jäännökset. Mutta Sorön syvissä, tuuheissa metsissä oli kätkettynä sen kaunis kuva, hänen juhlallisesti kukoistava tyttärensä, ja jos hän joskus lähti kuningaskaupunkiin, jäi kuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan.
Tämä oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika päätti että hän sodassa tekisi itsensä ansiolliseksi saamaan Signen käden. Tähän tuli hyvä tilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielä kesti. Akselinpoika antoi lemmikillensä sata hyvin varustettua ratsumiestä ja määräsi, että hänen piti retkeillä Koldingiin, kussa Erik silloin oleskeli, ollaksensa sodan näyttämöä lähempänä.
Rajusti sykki Signen sydän nähdessään tuon rakastetun nuorukaisen loistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypärissä, ja liehuva sulkapensas kiharaisessa päässään pyörittelevän rohkeata sota oritta linnan pihalla. "Muistatko minua poissaollessani?" kysyi Valdemar vapisevalta neidolta, kun tämä hyvästijätössä sitoi taivahan sinisen vyöttimen hänen hoikan vartalonsa ympärille ja kyyneleensä putosivat hänen kädellensä.