"Niin kauan kun elän," sanoi Signe suloisesti. "Mutta ethän sinäkään unhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas autuus, että minä asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua ympäröitessä!"
"Jos kaadun," sanoi Valdemar viehkeästi, "niin minä kuolen sinun rakas nimesi huulillani, ja puhkeavan sydämeni viimeinen sykähdys on pyhitetty sinulle!"
"Ja elä, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme," keskeytti Akselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, "ja tule takaisin kunniarikkaana sotiana isäsi syliin; silloin saat Signen urhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran rauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!"
"Ja minun!" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistä.
"Oi se julma, hurja sota!" huokasi vanha Märta ja rukoili kaikkia pyhiä varjelemaan sen rakkaan nuorukaisen päiviä.
"Tie hänen sydämeensä käy minun sydämeni lävitse!" vakuutti Kristian lämpimästi, ja ratsasti nuoren herransa perästä, joka kiihkeimmällä mielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista.
Märta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti kyyneleillä täytetyt silmänsä taivaaseen päin, eikä löytänyt sanoja tunteillensa.
Akselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perään, ja sanoi vilkkaasti: "Noin nuori ja keveä olin minäkin kerran. Minä menin sotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja mennyt. Nyt kumartuu vanha pääni maata kohden."
"Meidän helleytemme pitää sen jälleen nostamaan," sanoi Signe, vaipuen isänsä sydämelle.
Tyytymättömyys kuningas Erikin hallitukseen lisääntyi sillä väliin päivä päivältä, ja kansa vihastui syystä sekä niihin julmuuksiin, joita hän toisinaan harjoitti että yleisesti huonoon hallintoon, ja monta kertaa tukahdutti Filippa itse syntymähetkessä kapinan, jonka tarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltä ja panna se hänen päähänsä. Tätä tietä ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille; peruuttamatta tahtoi hän pitää sen valan, jonka hän alttarin edessä oli vannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nähnyt hänen armoansa ja hyviä avujansa: jakaa surun ja ilon hänen kanssansa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa. Turhaan koki hän taivuttaa Erikkiä lempeydellä ja oikeudella voittamaan kansan sydämet ja edes puolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivät rauhattomuutta ja niitä ryöstivät merirosvot, joita parveili Itä- ja Pohjanmerellä; vieläpä välinpitämättömyys hänen kunniastansa ja kansallisuuden hyvästä meni niinkin pitkälle, että hän vitkastelihe Sorön luostarissa, silloin kun hänen tärkeää kauppakaupunkiansa Köpenhaminaa piiritti suuri laivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit keväällä 1428 lähettivät kaupunkia vastaan, hävittääksensä sen kukoistavaa kauppaa.