Valdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hänen olemaan vaiti, ja estääksensä häntä mitään sanomasta, sulki hän taas hänen huulensa suutelolla.
Musta mies kantoi taas sisälle saman pikarin, kuin kahdeksantoista vuotta sitte, ja lääkäri valoi muutamia pisaroita viiniä Valdemarin suuhun, ja Signe sitä tehdessä nosti hänen päätänsä.
"Signe!" kuiskasi vihdoin Valdemar, "nyt kuolen mielelläni, sillä minä olen taas painettu uskolliseen sydämeesi."
"Ei, rakastettuni, sinun pitää elämän, Herra on kuuleva rukoukseni!" sanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielä, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä.
"Missä on isämme?" kysyi Valdemar. "Pyydä häntä tulemaan, että saisin painaa hänen kunnioitetun kätensä huulilleni."
Kyynel-tulva oli onnettoman tyttären vastauksena.
"Hän on poissa," sanoi Märta itkien, "mutta sinä et saa siitä tulla levottomaksi, Valdemar; hän on Jumalan ja kaikkein pyhäin suojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi hänen jälleen syliisi."
Lääkäri keskeytti tämän sairaalle vaarallisen keskustelun päästämällä irti siteet, jotka Signe oli laittanut hänen haavoihinsa, joiden tilaa hän tahtoi tutkia.
Ne olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen tunkeunut syvälle vasempaan hartioon, minkä Kristian vähän taitamattomasti siitä oli leikannut. Sitä paitsi olivat haavat olleet kahdeksan päivää hoitamatta, ja lääkäri pelkäsi lihakuolion (kallbrand) niihin tulevan. Muutoin oli hän varsin tyytyväinen siihen, miten Signe oli menetellyt sairaan kanssa. Hän ei lähtenyt sairaan vuoteen vierestä ennen tulevaa päivää, joka oli se peljätty yhdeksäs päivä; mutta kun tämä oli ohitse vakuutti hän, ettei Valdemarilla ollut mitään vaaraa, ja jätti hänen Signen hellään hoitoon, jonka jälkeen hän palasi asuntokaupunkiinsa Ringstad'iin.
Signe olisi kiittänyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan ei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hänen sieluunsa. Hän näki isänsä pyövelin käsissä; hän näki hänen viattoman verensä vuotavan. Ah, ei yksikään tytär ollut niin onnetoin kuin hän. Mistä tulisi pelastus? Hän ei voinut rukoilla, ja synkein epätoivo ahdisti hänen rintaansa.