Signen tila oli hirmuinen, kun hän heräsi tainnoksistaan. Hän tahtoi rientää kunnioitetun isänsä perästä, ottamaan osaa hänen vankeudessaan ja kärsimään kuoleman hänen edestänsä. Vanha Märta heittäiksi hänen jalkainsa eteen ja valitti hänelle kaikkein pyhäin nimessä, että hän rauhoittaisi itsensä, koska hän muutoin taitaisi saattaa heidät kaikki turmioon. "Teidän ei pidä valittaa, jalo neitini," sanoi varovainen mummo, "eikä tiedustella; teidän pitää asettaa itsenne, niinkuin teillä ei olisi koskaan ollut isää, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeänne. Muistakaa isänne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tämä kuuluu olevan julmempi kuin mikään kristikunnassa. Jumalani! mitä sanoin?" huusi hän tuskassaan ja väänteli käsiään, "ah ystäväni, olkaa vaiti elkääkä ilmaisko haudan partaalla olevaa köyhää vaimoa, joka ei itse tiedä mitä sanoo!"
Sanaakaan sanomatta tahi edes vähintäkään kauhistustansa ilmaisematta, meni joukko pois ja Signe jäi yksinään naisinensa ja tuskinensa jälelle.
"O Valdemar!" huusi hän ja väänteli kauniita käsiänsä; "o ystäväni, veljeni, sulhaseni! Jos olisit täällä, niin tuottaisit valoa tässä kauheassa pimeydessä!"
Silloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin edellisellä kerralla, mutta yhtähyvin olivat naiset kauhistuksesta nääntyä maahan. Signen käskystä, joka ensiksi tointui, auaistiin kuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppäsi hevosensa selästä ja kiiruhti linnaan.
"Missä on herrasi?" huusi Signe hänelle. "Hän on haavoitettu, kentiesi kuollut," vastasi Kristian; "antakaa pian meille autuaan äitirouvanne kantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori herrani makaa erään talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tästä. Vaunun tärinä on avannut hänen haavansa ja hänestä vuotaa kovasti verta. Kiiruhtakaamme siis!"
"O Jumala!" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja liinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; "miksi lähti hän niin pitkälle matkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hänen henkensä ja ehkä on sen tehnytkin."
"Hänen oli pakko matkustaa, sillä sodan murhaenkeli ei jättänyt hävittämättä kymmenen peninkulman alalla, yhtään mökkiä jossa haavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtään lääkäriäkään saapuvilla hoitamaan häntä, vaan minun täytyi leikata luoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minä tottumattomalla kädelläni olin sitonut hänen, huokasi hän: 'Minä tahdon Signen luoksi, häneltä vastaan-otan lääkitystä ja hoitoa, tahi kuolen hänen sydämellensä.'"
"Joutukaamme siis," sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia, ja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidän edellänsä, niin että he tuskin voivat seurata häntä.
Kun Valdemar avasi silmänsä, oli hän hyväntekiänsä huoneessa. Hänestä tuntui kuumeessaan, että häntä nyt ympäröivät samat henkilöt, jotka kahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hänen vuoteensa ääressä, kun hän oli lähes muserrettu kuninkaan tulopäivänä, sillä Signe, tuo kauniin äitinsä kuva, seisoi kumartuneena hänen sänkynsä ylitse, ja hänen ruusuhenkensä liiteli hänen huuliensa ympärillä. Kristian, joka piti hänen kättänsä omassa kädessään, kostutti sitä, niinkun ennenkin, kyyneleillänsä, ja eräs vanha lääkäri oli nytkin sängyn vieressä. Sitä paitsi oli neljäskin henki läsnä, hänen lapsuutensa hellä hoitajatar, vanha Märta. Hän oli jonkun matkan päässä sängystä polvillansa ja rukoili Jumalaa poistamaan sitä vihan ukkosta, joka näytti lentelevän jalon Akselinpojan huoneen päällä.
"Hän elää!" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa vaaleita huulia.