Alhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se, uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja Jumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen.
Ymmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä kuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien sisällä.
Cecilia kirjoitti nimen Olli Akselinpoika verilistaansa, sillä hän oli vihkinyt henkensä pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hänen pitäisi tulla ensimäisten uhrien joukkoon, jottei epäluuloa tulisi tästä helvetin auttajattaresta.
* * * * *
Kaikki hengittivät iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18 syntymäpäivä, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun nuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan, koristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin täynnä hedelmiä.
Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina oli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta ihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty. Mutta kuinka suureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun näki että paperi varren ympärillä oli kirje hänen Valdemariltansa, jonka isä oli saanut muutamaa päivää ennen, mutta salannut tähän asti rakkaana lahjana tyttärellensä ja parhaana, mitä taisi antaa hänelle hänen syntymäpäivänään.
Iloinen tyttö alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitä hänen rakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa lyöntiä kuului linnan porttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat äsken aletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika käski palveliainsa avaamaan kolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestä, hopearisti rinnalla, astui sisälle ja pyysivät Akselinpoikaa pyhän inkvisitionin nimessä seuraamaan heitä, lisäten sen ohessa, että kaikki vastustus olisi turha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillä.
Signe, joka tiesi isänsä kertomuksista, että hirmuisin rääkkäys, ehkäpä kuolemakin, odotti häntä inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun ukkosen nuolen iskemä, hengetönnä lattialle.
Akselinpoika oli kaikista läsnäolevista ainoa, joka piti ymmärryksensä. Kunnioittamatta inkvisitionin lähettiläitä ainoallakaan vastauksella, nosti hän pyörtyneen tyttärensä lattialta ja sanoi, laskien hänen heidän käsivarsilleen: "Tulkaa, tytöt, auttakaa tytärtäni ja sanokaa hänelle jäähyväiseni; minä lähden viimeiselle matkalleni maan päällä, sillä minä tiedän, kuka se on, joka janoaa vertani."
Jalo isä painoi suutelon tyttärensä vaaleille huulille ja riensi sitte urhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat häntä.