"Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin myöhällä? Yhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon epätasaisella tiellä."
"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy, ennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi tavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota, mitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä rakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa sinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren tärkeän salaisuuden."
"Olkaa täydellisesti huoleton siitä," vakuutti Petter ja suuteli abbotin kättä.
Sigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti keveämmin.
Tuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin avaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.
"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isä. "Et sinä turhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen luottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin avaimia kenellekään muulle kuin sinulle."
"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä," sanoi Petter ikäänkun vähän loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään tarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille Marialle."
"Onko hänellä malagaviiniä?" huusi Markus. "Sitä totisesti haluan maistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin kiitettävän."
"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana," sanoi Petter yksinkertaisimman näköisenä maailmassa. "Pari pikaria sitä ei kovin paljoa vähentäne." — "Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia muassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.
Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki, joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin, tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua itsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti pysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä Akselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan luoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti laitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli tapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että Petter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli ainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä. Hän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi seitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa Petter autti häntä.