"Kiitos, hyvä poikani," sanoi Markus. "Minä laitan myös niin, että sinä saat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan paistettua."
"Te olette liian hyvä!" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.
"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet," sanoi Markus sammaltamalla äänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä; "meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi, ja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa."
"Eläköön Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat yhteen täytettyjä pikareitansa.
"Hän eläköön!" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin pohjaan.
"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!" huusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.
"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus, ja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen pikarinsa.
Veri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen isänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria, jonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän huusi kiivaasti: "Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!"
"Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinä seisot täällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka minä väännän niskasi nurin!" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan hoipertui samassa lattialle.
Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän
Akselinpojalle: "Tunnin päästä voimme paeta."