He astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen kaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.
Tätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön luostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja vainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet siitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi Sigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä vielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun tiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja Soröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä metsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.
Sigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin tytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä pimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa pois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä vähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi antoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan abbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele noista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa tulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni sitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi luostariin. — Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa alinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter tiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän Akselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi käydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka oli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter otti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän ympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin kyyneleisin.
"Jalo herra," sanoi hän liikutettuna; "minun isäni on villi eläin, ja eihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä minua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!"
Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi vakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta hänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut puhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen kanssansa.
"Minä ymmärrän teitä," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun tunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan hylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän luonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni, joka — — —"
"Minun poikani pitää sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt jälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; "sinun pitää kantaman minun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun tyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei jalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!"
Nyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: "Isä, jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä, ja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt."
Tie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian seisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla avaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat polvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.
"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä koittaa," sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. "Mukava matkavaunu odottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne tulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin; kuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema odottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja juomalla ja sitte pois!"