Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli Petterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut, että heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.
"Minä kiitän sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä. "Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle hengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin elävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla täytyy olla toinen ja suurempi syy?"
"Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minä olen pitänyt huolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit matkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen ja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan, mikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun väärintekoni ovat ansainneet."
"En minä ole mikään pyöveli," sanoi Akselinpoika lempeästi, "ja minä en ole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et sinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii katumuksesi pois monta syntiäsi."
"Ei, teille olen minä syntiä tehnyt," huusi Knuutti ja heittäysi Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut siihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin neljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se laskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun huudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en ilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni ryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se vahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden käsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin teille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun syyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut elämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni, suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä. Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka rintaani, sillä minä olen — ettekö kauhistu tätä kuullessanne? — minä olen ryöväri ja lapsen murhaaja!"
"Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään. "Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt sinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun vielä — — —"
"Malttakaa mielenne, isäni," sanoi Petter, ja tarttui hellästi Akselinpojan käteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin antakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä. Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina hellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle anteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte minun sanoa teitä isäkseni."
"Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minä taitaisin ajatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon. Ja eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla ei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja itse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton," jatkoi hän ystävällisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää enää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen murehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!"
Pitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota ajatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka vaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin:
"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa minulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi. Kaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat, joihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun pahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron ja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti edesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni erään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän oli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua sinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan tyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja riitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä sovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita luonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen. Mutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä ainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli säilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa taas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni Marian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti hänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana päivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan palvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen jumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään huolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen edestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli äskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli joka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken kuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me kauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta tyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä. Rahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka puolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta käytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin aikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi vannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi ilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä. Hän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että hänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden tullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä rietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos iltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan kotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut osallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua lapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun — heikko minä olin — myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en saattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken synnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle nuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä nyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka suonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja — kuoli. Minä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni tänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa tuntoani."