"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi vaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti äskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä hurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen kaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja torjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani niin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän lapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden juoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja minä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa."
"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta kädessä, huutaen minulle:
"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan tuhanneksi kappaleeksi!'
"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta mihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja jättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet varmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen elää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu. Nämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä. Silloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että heittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi pelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena silmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen järveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä."
Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli uskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen pelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen eroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos sen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen pian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla."
"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi käsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui murhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin. Viheliäisyyteni oli rajaton."
"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten lopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa minusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen kaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan."
"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni vieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja katkaisnut nuoran."
"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä, 'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja parannuksella sovitetuksi.'
"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa jossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.